Hae
Minulta teille

Riepulainen

En tiedä, onko aivan hölmöä, mutta eilen illalla vähän piirsin vanhalle suttulaveerausvesivärimaalaukselle ja keksin kuvan ympärille tarinan. 

Tämä ei ole mikään aikuisten juttu, joten lapsenmieltä tai lapsia tämän lukuun tarvitaan!



RIEPULAINEN JA VALUVA TAIVAS


Oli kerran pieni Riepulainen. 
Se eleli yksikseen meren rannalla, teki ajankulukseen hiekkakakkuja ja kutitteli simpukoita. Sillä oli keksijän luonne ja jokaikinen kerta hiekkakakkuja rakennettuaan se sai ne näyttämään mitä kauneimmilta ja upeimmilta hahmoilta, mitä oli ikinä missään ennen ollutkaan. 
Mutta ne eivät hengittäneet, eivät puhuneet, eivätkä varsinkaan tanssineet. Ne eivät osanneet pitää yksinäiselle Riepulaiselle seuraa muuta kuin ihanalla ulkomuodollaan.

Eräänä iltana, Riepulaisen ihastellessa uskomatonta tähtien Otavaa, tapahtui jotain kummaa – alkoi Otavan kaarelta, keskimmäisen tähden takaa, joku pientä ääntä pitävä laskeutua rannalla olevaa Riepulaista kohti. Se tuli hiljaa, rannalle aivan Riepulaisen viereen köllöttämään. 
Oli loistavinaan kuin kirkkain, mikä taivaalta voikaan laskeutua. 
Riepulainen katseli ihmeissään. Mitä se täällä tekisi. Uusi ystävä? 

Riepulainen uskaltautui puhumaan ja kertoi kuinka iloinen oli hahmon saapumisesta ja kuinka yksinäinen se välillä oli, kun simpukat pakenivat sitä veden alle kutitteluilta ja saattoivat olla siellä pitkältä tuntuvan ajan ennen kuin nousivat takaisin rannalle. Se myös esitteli kaikki tekemänsä hiekkakakut suurella ylpeydellä.
Kirkas hahmo ei puhunut mitään, loikoili vain silmät kiinni ja hymyissä suin. Riepulainen oli hieman pettynyt, mutta halusi antaa sille mahdollisuuden ja puhui lisää. 

Koittaen keskustella, vastakaikua saamatta, Riepulainen sanoi kutsuvansa rannalle saapunutta kirkkautta ”Jokin” nimellä. Jokin vain hymyili ja loikoili. Riepulaista alkoi huvittamaan yksin puhelu ja se teki saman perässä. Se asettui Jokin viereen makaamaan.

Siinä ne kaksi makasivat vierekkäin rannalla, hiljaa pitkään Jokinin kirkkaassa loisteessa 
ja yön tummassa valossa.

Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Riepulaisesta tuntui, että se halusi kertoa vieruskaverilleen kaikki isoimmat ajatukset ja haaveensa. Se kääntyi Jokinia kohti ja alkoi puhua hitaasti varmistaakseen, että ehkä hän tulisi ymmärretyksi. Ehkä Jokin ei ollut ymmärtänyt sitä ensimmäisellä kerralla ja siksi oli jättänyt vastaamatta. 
Riepulainen kertoi ettei saanut ajatuksiltaan rauhaa, koska  haaveili, että ehkä joku päivä se uskaltaisi olla tarpeeksi utelias ja rohkea, ja lähtä katsomaan muutakin kuin tuttua rantaa, jonka hiekan jyvät se oli laskenut monet monituiset kerrat. Se oli joskus kuullut simpukoiden kuiskivan valuvasta taivaasta, jonka läpi päästäkseen piti löytää auringon säteiden loppupää. Tämä oli hieman haastavaa, koska aurinko saattoi valuvan taivaan läpi loistaa milloin mistäkin suunnasta jolloin säteet loppuivat milloin mihinkin. Valuva taivas ei sinänsä siis ollut paha, mutta siitä läpi pääseminen saattoi olla todella turhauttavaa. Eikä kukaan ollut koskaan tullut takaisin kertomaan mitä auringon säteiden loppupäässä oli ollut, jos sinne oli löytänyt.

Jokin ei liikkunut. Se ei ollut tehnyt minkäännäköisiä eleitä rannalla loikoilun lisäksi eikä Riepulainen  enää oikein tiennyt kuunteliko, tai edes kuuliko se ollenkaan mitä sille puhui. Riepulainen ajatteli, että ehkä sanoja ei sittenkään tarvittu ja laittoi takaisin loikoilemaan Jokinin viereen.

Yhtäkkiä – Jokin aukaisi silmänsä ja suunsa hitaasti hymyillen ja osoitti kohti taivasta, suoraan yläpuolelle. Riepulainen huomasi, että sen kirkkaus oli kadonnut, ja se näytti jotenkin enemmän tutulta ja turvalliselta.
Yläpuolelta, ihan läheltä, heittäytyi ankkuri hiekkaan aivan Jokinin viereen. Ankkuri oli kiinni köydessä, ja köyden toisessa päässä näkyi punottu kori ja korin reunoilla roikkui olkitupsuja. Kori oli köysillä kiinni korkeammalla olevassa ilmalla täyttyneessä, pajuista tehdyssä lintukuplassa.
Jokin hymyili, alkoi kikattamaan, nousi ylös ja lähti kiipeämään ankkurin köyttä pitkin ylöspäin.
Riepulaisesta tuntui, että sen oli vain mentävä perässä. Se ei halunnut enää jäädä yksin rannalle kutitusta karkaavien simpukoiden ja hiljaisten hiekkakakkujen kanssa.



Korin sisään kiivettyään ankkuri irrottautui hiekasta ja pajuista tehty, ilmalla täyttynyt lintukupla koreineen, Jokin ja Riepulainen kyydissä, nousi taivasta kohti.


Riepulainen vilkaisi korin reunan yli ja näki kuinka ranta, missä se oli ollut aina niin yksinäinen, muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi. 



Mitä kauemmaksi Riepulainen ja Jokin korin kyydissä leijailivat, sitä värikkäämmäksi taivas alkoi muuttua. Tai oikeastaan, Riepulainen ei enään tiennyt olivatko jo menneet taivaan ohitse. Ei ollut vain ajatellut asiaa. Se ei enää tiennyt missä suunnassa oli eteen- ja missä taaksepäin, mutta sitä ei oikeastaan edes haitannut. Ne seisoivat Jokinin kanssa korissa ja katselivat yhdessä samaan suuntaan. Riepulainen oli sanaton, tuntui turvalliselta olla Jokinin kanssa.




Sen missä leijailivatkaan, paikka oli mitä kaunein ja ihmeellisin mitä Riepulainen oli koskaan ennen nähnyt hiekkakakkujensa lisäksi. Riepulainen oli tuntevinaan erilaista lämpöä ja iloisuutta kuin koskaan aikaisemmin. Siitä tuntui kuin ylhäältä, ehkä taivaalta päin, olisi valunut kaikkea hyvää. 


Se myös huomasi, kuinka auringon säteet vaihtelivat paikkaa. Aivan kuin ne olisivat tanssineet. Toisin kuin elottomat hiekkakakut. 



Auringon säteiden päätä ei näkynyt, mutta niiden loppua kohti Riepulainen ja Jokin leijailivat pajuista tehdyn lintukuplan korissa, jonka reunoilla roikkui olkitupsuja ja reunan yli ankkuri, jota Riepulainen ei enään koskaan halunnut heittää kiinni rannan hiekkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *