Hae
Minulta teille

Erityisherkkä, minäkö !?



Erityisherkkä ihminen eli HSP (highly sensitive person) tuntee, havaitsee ja käsittelee ympäristön antamia aistimuksia ja tietoja syvällisesti. Erityisherkkyyteen liittyy keskeisesti autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston herkkä reagointi. Erityisherkkä voi reagoida hyvin voimakkaasti tilanteissa, jotka eivät herätä useimmissa minkäänlaista reaktiota. 
Erityisherkkä miettii eri vaihtoehtoja, vertaa tietoa aiempaan tietoon tai kokemuksiin ja yhdistää ulkoiset ja sisäiset havainnot kokonaisuudeksi. Erityisherkkä kokee tunteet ja tuntemukset voimakkaina ja hänellä on kyky liikuttua, vaikuttua ja asettua toisen asemaan helposti. 
Erityisherkkä voi stressaantua liiallisesta aistimus- ja tietomäärästä.

Erityisherkkyys ei ole sairaus eikä häiriö, eikä sille ole diagnoosia. Herkkyyden tunnistaminen perustuu omaan arvioon ja kokemukseen. Myös joitakin suuntaa-antavia testejä on olemassa. 
Yleensä olennaisinta on, että ihminen itse tunnistaa oman herkkyytensä ja voi toimia sen edellyttämällä tavalla. Herkkyys on terve ja normaali persoonallisuuden ominaisuus. 
Jopa viidesosan ihmisistä on arvioitu olevan erityisen herkkiä reagoimaan ympäristön ärsykkeisiin. Herkkä ihminen reagoi negatiivisiin tapahtumiin voimakkaasti, ja huonot kokemukset (hylkäämiset, syyllistäminen, ulkopuolisuuden tunne, kiusaaminen, kaltoinkohtelu) voivat vaikuttaa häneen hyvin syvästi. Toisaalta on viitteitä siitä, että myös positiiviset kokemukset vaikuttavat erityisherkkään ihmiseen voimakkaammin ja näin ollen esimerkiksi turvallisen lapsuuden viettäneellä herkällä voi olla poikkeuksellisen hyvä itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. 

Erityisherkkyyttä on tutkinut vuodesta 1991 psykologian tohtori Elaine AronSuomessa erityisherkkyyttä on tutkinut filosofian tohtori Sylvi-Sanni Manninen sekä hänen poismenonsa jälkeen vuonna 2009 tutkimuksen jatkajana on ollut tietokirjailija ja herkkyysluennoitsija Janna Satri sekä Päivilän sanktuarin säätiö. (https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys)




Mitä minuun tulee, olen miettinyt asiaa omassa hiljaisuudessani muutamien vuosien ajan ja tullut siihen tulokseen, nyt tehtyäni virallisen erityisherkät.fi sivuston kautta muutaman testin, että kyllä minusta löytyy enemmän erityisherkän ihmisen piirteitä kuin ei-erityisherkän.  En ole jostain syystä halunnut nostaa asiaa aiemmin itseni kohdalla esille enkä tutkinut asiaa sen kummemmin.
Aina olen kuitenkin kuullut kommenttia siitä, että kuinka herkkä, jopa liiankin herkkä olen. 

Alkusyksystä liityin erityisherkkien ryhmään netissä ja olen siellä seurannut heidän keskustelujaan itse keskusteluihin osallistumatta. Ja minä olen löytänyt, olen löytänyt niin pirun monia samanluontoisia ihmisiä tuolta ryhmästä. Todella moneen kysymykseen, missä kysytään ”Tuntuuko kenestäkään muusta koskaan…” voisin vastata, että TUNTUU !





Mielestäni erityisherkkyys näkyy minussa siinä, että olen tunteikas, siis todella tunteikas ihminen ja saatan alkaa itkemään milloin mistäkin. Joskus jokin musiikki koskettaa minua niin paljon, joskus jokin kirjoitus, kuva tai televisio-ohjelma, että se saa kyyneleet vierimään pitkin poskia. 
Eli kun tunnen, minä tunnen. Ja isosti. Kun olen surullinen niin olen siis todella surullinen ja kun olen iloinen, olen todella iloinen. Pettymykset, vastoinkäymiset ja surulliset asiat meinaavat joskus vetää minut mukaan kuoppaansa, mutta olen onneksi oppinut hallitsemaan näitä tunteita ja pyrin järkeistämään nämä asiat. Tämä on auttanut minua esimerkiksi työssäni hoitajana, että olen oppinut asettamaan itselleni työminän ja sitten kotiminän. Töissä on pakko vetää raja. Varsinkin, kun olen työskennellyt saattohoito-osastolla. Onneksi olen myös oppinut olemaan viemättä tällaisia asioita kotiin sekä olen nykyään sinut kuoleman kanssa – meidän jokaisen elämä loppuu joskus.
Kun rakastan, rakastan niin, että ajan toisen jopa ahdinkoon. Rakastaessa minusta tuntuu, etten voi kyllikseni antaa rakkautta ja haluan näyttää kokoajan sen, että rakastan. Tätä tunnetta taas en osaa yhtään järkeistää, en siis yhtään.

Pidän itseäni hyvänä kuuntelijana, empaattisena ja omaan laajan ystäväpiirin. Pohdin ja analysoin paljon asioita. Välillä minusta kuuntelijana tuntuu, että pystyn hyvin ymmärtämään puhujaa ja hänen tunteitaan ja mielestäni pystyn helposti samaistumaan hänen tunteisiinsa. Monesti myös jälkikäteen mietin ja analysoin läpikäytyjä asioita ja saatan myöhemminkin laittaa esimerkiksi viestiä perään, että; ”Heiii, kun puhuttiin niin tuli mieleeni asiaan liittyen, että…”
On myös PALJON lukuisia tilanteita, jotka ovat voineet olla tuikitavallisia keskusteluja joita mietin jälkeenpäin ja sitten yhtäkkiä hoksaankin, että ”VOI EI, sanoin sille siihen asiaan sillain, ei kai se nyt aattele siitä asiasta tai minusta sillain tai tällein…”  Ja alan pyytelemään jälkikäteen anteeksi. Ja yleensä saan vastaukseksi, että keskustelun toinen osapuoli ei ollut huomannut tällaista asiaa lainkaan eikä välttämättä edes muista, että olisin sanonut mitään sellaista.

Tykkään tehdä paljon asioita ja olla monessa mukana, mutta sitten stressaan asioista myös äärettömän paljon. En haluaisi suorittaa mitään ainoastaan ”jokseenkin hyvin” vaan haluaisin olla kaikessa todella hyvä mitä teen ja täten tottakai epäonnistuessani koen epäonnistumisen hirveänä. Pidän rimaa itselleni todella korkealla enkä oikein mielelläni laskisi sitä alemmas. Monesti olen kuullut, että minun pitäisi olla armollisempi itselleni sekä yrittää olla menemättä asioiden edelle. Stressaaminen ei auta mitenkään asioita suorittaessa.

Saatan kokea isot ihmislaumat ahdistavina. Tarkoitan tilanteita, kuten esimerkiksi Stockan Hullutpäivät. Ei saakeli. Joitain kertoja, kun Oulusta vielä löytyi Stockmann, ystäväni saivat minut houkuteltua sinne mukaansa. Joskus ihmispaljous oli käsiteltävissä ja viihdyin hyvin, joskus taas käänsin suuntani takaisin jo ulko-ovella. Useimpina kertoina vain kieltäydyin lähtemästä. Mutta onneksi olen kokenut tällaisia tilanteita myös hyvänä enkä vain huonona. Aikoinaan työskennellessäni entisessä ammatissani vaatemyyjänä minua hieman hirvitti, kun olin ensimmäisen kerran vuorossa Oulun Korttelihaipakan aikaan. Olin kauhusta kankeana koko illan, että milloin se valtava ryysis ihmisiä tulee ettei täällä liikkeessä voi hengittää. Mutta onneksi sitä ei koskaan tullut. Olin aivan yllättynyt työvuoron päätteeksi, että; Hei, ei se ollutkaan niin kamalaa.


Nämä nyt olivat ihan muutamia asioita mistä itse koen, että olisin erityisherkkä. En kuitenkaan lyö asiassa päätäni pantiksi, koska tämä on täysin itsetutkiskelun tulosta ja, kun asiaan ei ole olemassa virallisia tutkimuksia.

Mutta haluaisin tietää, mikäli siellä jossain on joku muukin joka lukee tätä kirjoitusta ja tuntee ehkä samanlaisia asioita ja haluaisi jutella asiasta lisää – kommentoi ihmeessä, laita minulle sähköpostia tai viesti jonkun somekanavan kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *