Hae
Minulta teille

Mummin antama muki

Elämme nykypäivänä maailmassa missä kulutustuotteet ovat suurimmilta osin kertakäyttökamaa. Muoti muuttuu niin ikään pukeutumisessa, sisustuksessa kuin monen muunkin asian kohdalla todella nopeaa vauhtia, että välillä tuntuu ettei pysy edes mukana.


On kuitenkin asioita joita ei voi ostaa. Ja ne on muistot. Muistot, jotka ovat joko jotain kokemaamme tai aineellista. Muistot jotka rikastuttavat elämäämme ja pysyvät mielissämme hetken tai loppuelinaikamme. Joskus muisto liittyy johonkin tapahtumaan, esimerkiksi juhliin tai tiettyyn hajuveden tuoksuun. Joskus jokin esine tuo mieleemme muistoja. Esine voi olla itse ostettu tai lahjaksi saatu.

Löysin taannoin isäni luota mukin joka minun täytyi ”pelastaa” mukaani. Tämän mukin olen saanut lahjaksi edesmenneeltä isäni äidiltä, ihanalta Hilda-mummilta, kun olin 10 -vuotias.
Ehkä minua vähän harmittaa tänä päivänä ettei mukin kyljessä ole kuvaa esimerkiksi minusta ja mummista, mutta voi kuinka olin silloin tästä ylpeä kun mukissa oli kuvani ja ihan oma nimeni. 
Siis se oli vain minun oma mukini eikä kenenkään muun.
Tänään tästä kyseisestä mukista päiväkahveja koulun jälkeen juodessani mietin mummia. Mummin poismenosta tuli tänä syksynä kuluneeksi 11 vuotta. Muistan edelleen mummin tuoksun, hänen lämpimän halauksensa ja hänen äänensä. Mummin kanssa pelattiin aina ristinollaa ja mökkistä kynillä paperille tai lyötiin pelikorteilla paskahousua. Aina meille kylään tullessaan mummi toi meille lapsille mukanaan Fazerin suklaalevyt, veljelleni sinisen ja minulle sen keltaisen missä oli pähkinöitä suklaan seassa.

Mummi asui kaupungissa ihan lähellä Oulun keskustaa. Kun mummin luona oli yötä eikä ollut lapsena tottunut kaupungin ääniin yöt tuli nukuttua huonosti. Mutta se ei haitannut. Saatoin mummin nukkuessa vain katsella ulos kolmannen kerroksen asunnon ikkunoista ja ihmetellä kaupungin menoa. Miten ihmeessä kaupungissa oli aina jossain valot päällä?
Jokaisina kesälomien yökyläilyreissuilla mummin kanssa käytiin Oulun Potnapekan kiertoajelulla ja Hupisaaressa pysähdyttäessä ostettiin kioskista jäätelötötteröt.

Mummi oli todella huonokuuloinen. Toisella korvallaan hän ei kuullut lainkaan ja toisessa oli kuulolaite. Yöt hän nukkui huonompi korva tyynyä vasten ja kuulolaite oli tietenkin pois parempikuuloisesta korvasta tyynyn alla. 
Minä halusin jossain vaiheessa lapsuutta tulla oopperalaulajaksi. 
Mummi oli eräänkerran kaitsemassa minua ja pikkuveljeäni meillä kotona ja hänen mennessä meitä ennen nukkumaan  (olisimmeko olleet jo ainakin ala-asteen yläluokilla, koska näin tapahtui),  ajattelin harjoitella laulutaitojani tulevaa uraani varten. Vaikka mummin ei siis pitänyt kuulla nukkuessaan juurikaan mitään niin tällä kertaa jossain vaiheessa kesken oopperaharjoitusteni muistan hänen huutaneen, että voisinko lopettaa kailottamisen jotta hän saisi nukuttua. Kyllä minua silloin vähän nolotti, mutta huvitti yhtäaikaa.

Harrastin lapsena pianonsoittoa useita vuosia. Mummi rakasti, kun soitin Lokkivalssin. Piano oli minulla huoneessani ja meille tuli tapa, että kylässä ollessaan mummi pyysi minua soittamaan Lokkivalssin, laittoi makaamaan sängylleni ja sulki silmänsä. Saatoin soittaa kyseisen kappaleen useamman kerran uudestaan, koska mummi rakasti sitä niin kovin ja näki, että hän nautti soittamisestani. Kun mummi menehtyi vuonna 2006, minua harmittaa etten ollut tarpeeksi vahva soittamaan Lokkivalssia hänen hautajaisissaan. En ole myöskään mummin kuoleman jälkeen soittanut pianoa kuin ihan joitain harvoja kertoja. Taito on todellakin ruostunut, jännitän soittamista todella paljon tänä päivänä. Mutta vielä jokin päivä aion omistaa jälleen pianon, opetella Lokkivalssin uudelleen ja soitan sen sitten mummille.


Voi  rakas mummi, mummin antama muki ja ihanat muistot joita tämä muki kahvihetkeeni toikaan. Terveisiä sinne pilven reunalle, kaipaan sinua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *