Hae
Minulta teille

29 vuotias – vielä tulee se päivä, kun on helpompi hengittää

Täytin lauantaina 29 vuotta. Siis viimeinen vuosi lähti käyntiin numerolla, joka alkaa numero kakkosella ja se tuntuu hassulta, mutta ei pahalta. Taidan olla ihan sinut sen kanssa. Muutaman vuoden ajan olen elänyt henkisesti elämäni haastavinta aikaa, opiskeluiden tuoman stressin lisäksi suru ja huoli ovat olleet voimakkaasti läsnä.

Kun vuonna 2014 täytin 25 vuotta kohtasin jonkinlaisen ikäkriisin. Oltiin silloin Jeren kanssa ihan kivoissa töissä molemmat ja koin meidän seuraavaksi tähtäimeksi, että nyt sitten talo ja lapset. Vuoden verran etsittiin meille taloa, mutta mieluista ei löytynyt. Jere alkoikin tuumailla, että pitäiskö hänen sittenkin lähtä vielä jatko-opiskelemaan ja tottakai kannustin. Samalla kuitenkin kipuilin sen kanssa, että nyt sitten ainakaan se talo eikä välttämättä lapsetkaan ole vielä ajankohtaisia. Ei elämäntilanteeseen missä toinen opiskelee ja toinen käy töissä voi muuttaa sitä työssä käyvää äitiyslomalaiseksi. Ei ainakaan suunnitellusti. Kyllä lapsihaaveesta luopuminen muutamaksi vuodeksi hieman riipaisi, en voi sitä kieltääkään. Ehkä vähän myös siitä talohaaveestakin. Mutta näistä asioista keskusteliin ja yhdessä nämä kaikki päätökset tehtiin.

2015 muutettiin 2-kerroksisesta isosta kolmiosta puolet pienempään kaksioon lähemmäs Jeren koulua ja minun työpaikkaani, että pärjättäisiin mahdollisimman hyvin taloudellisesti, kun tulot automaattisesti tippui. Mää jotenkin ajattelin, että tyydyn käymään töissä niin Jere opiskelkoon. Kuitenkin vuoden aikana töissä oltuani aloin miettimään, että ehkä minäkin haluan vielä edetä työelämässä. Sain ”ahaa-elämyksen”, että nyt, kun meitä on vielä kaksi, olisi paljon viisaampaa lähtä opiskelemaan kuin sitten jossain vaiheessa, jos meitä olisi enemmän suita ruokittavana.

Keväällä 2016 hain kouluun ja luulin hakevani unelma-ammattiini. No oli se sitä lapsena. Pääsin opiskelemaan. Tähtäimessäni oli käydä sairaanhoitajakoulu mahdollisimman nopeaa (n. 3 vuoteen). Kuitenkin väsyin. Ehkä jollain tapaa jopa paloin loppuun. Siihen ei vaikuttanut ainoastaan koulu vaan myös pari todella henkilökohtaista surullista asiaa. Syksy alkoi ihan hyvin, mutta pikkuhiljaa loppuvuotta kohden mieli musteni ja 2017 kevätlukukauden olin ihan pihalla, että mitä helvettiä mää oikein täällä koulussa teen; lähdenkö takaisin lähihoitajan töihin, kokeilenko hakea johonkin muualle kouluun, jäänkö sairaslomalle, vaihdanko kokonaan alaa…mitä teen, kun ei tää tunnukkaan omalta ja muuallakin elämän osa-alueilla on omat raskaat jaksamisen haasteensa. Tavallaan petyin itseeni, että ei musta ollutkaan siihen mihin olin ryhtynyt ja en jaksanutkaan kantaa niin paljoa taakkaa mitä luulin pystyväni. Myös mun selkä alkoi oirehtimaan ja mulla todettiin selässä välilevynpullistuma. Kävin juttelemassa kouluasioista opinto-ohjaajan kanssa, voisinko saada häneltä apua vaihtaa johonkin muuhun koulutuslinjaan. Eka mietin puheterapiaa, lopuksi päädyin kuitenkin sosiaalialaan.

Edessä oli kuitenkin jännä vuosi, koska en ehtinyt hakea virallisella siirtohaulla siirtoa joten lukuvuosi 2017-2018 opiskeltiin vain tutkintovastaavan luvalla: ”Teet melko rohkean liikkeen. Sulla on nyt näytön paikka seuravaan vuoden ajan, kannattaako sua ottaa meille opiskelemaan!

Nyt 2.5. täytin siirtohakulomakkeen, saas nähdä miten likan käy.

 

 

Viimeisin lukuvuosi on ollut aivan helvetin koulutöiden täyteinen. Olen tehnyt vuoden aikana melkein 2 vuoden opinnot osoittaakseni motivaationi sosiaalialaa kohtaan, joka tuntuu nyt enemmän kuin omalta ja helppoa se ei ole ollut. Välillä on tullut mietittyä, että onko tämä kaikki vaivan arvoista. Pitäisikö vaan luovuttaa. Kuitenkin kaikki se työ ja menetetty vapaa-aika on itseni mielestä tuottanut helvetin hyvää koulumenestystä vaikka mikään kympin opiskelija en olekaan. Toivottavasti opiskelukohtalostani päättävätkin sen ymmärtävät.

Kuitenkin, vaikka koulu menee hyvin niin olenko minä voinut hyvin ja voinko nyt hyvin? En aina, mutta koen käyneeni muutaman vuoden aikana jo niin syvissä vesissä kuin voin käydä ja nyt 29 vuotta täyttäneenä mää en tiedä onko tää jotain ”kevätpärinöitä” vai olenko nyt oikeasti jollain tapaa taisteluni oman mieleni kanssa taistellut ja ymmärtänyt missä menee jaksamiseni rajat. Olen antamassa ehkä osittain anteeksi elämälle kokemistani haasteista menneiltä vuosilta mitä en valitettavasti voi sen enempää avata muuta kuin koulun osalta. Suru henkilökohtaisten asioiden kohdalla on ja tulee olemaan yhä läsnä, mutta ehkä se on muuttanut muotoaan. Ehkä – tai sitten ei. Lapsihaaveet ahdistaa, kun heitä pikkuisia niin kovasti toivoisi saavansa, mutta järjellä ajateltuna ei vielä. Toivoisin jo olevani pullantuoksuinen kotiäiti lämpimässä kodissa viettämässä perheeni kanssa yhteistä mukavaa arkea ja kirjoittavani tänne ennemmin jälkikasvun uusista keväthaalareista kuin siitä, kuinka olen tapellut erilaisten henkisten haasteiden kanssa ja kipuillut epäreilua elämää kuulostaen ehkä jonkun mielestä jopa ”teiniangstiselta”.

Kyllä minä edelleen silti jaksan haaveilla. Unelmoin. Uskon parempaan huomiseen ja maaliin pääsemiseen. Koen olevani vahvempi ja kypsempi kuin koskaan ennen enkä todellakaan haluaisi palata mihinkään menneeseen.

Koen olevani viisaampi surujen, ilojen, haasteiden, paineiden ja elämän käsittelyn kanssa. Koen olevani hyvä ihminen ja tietäväni mitä elämältä haluan. Tässä iässä en ehkä koe olevani ikäkriisissä vaan painin muiden asioiden kanssa ja aion niiden kanssa selvitä. 29 vuotiaana uskon, että vielä tulee se päivä, kun on helpompi hengittää.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *