Hae
Minulta teille

Päivitystä || Miten mun opiskeluiden kävi

Viime viikolla sain kirjeen jota olin odottanut 1,5 kuukautta sekä innolla, että peloissani. Otin kuvan kirjeestä instan puolelle ja sain muutamalta ihmiseltä kysymyksen, että mitä asia tarkoittaa.

Oon joskus viime syksyn aikoihin puhunut mun opiskeluista ainakin tuolla instan puolella @minultateilleblogi, mutta availempa asiaa vielä näin täällä blogissakin kun se tuntuu olevan osalle vielä kysymysmerkkinä. Pahoittelen, mikäli tuntuu, että toistan jälleen itseäni ja, jos jotkut kertomani asiat tuntuu jostakin ahdistavalta.

 

 

Eli opiskelen sosionomiksi Oulun ammattikorkeakoulussa. Mun ammattikorkea-ura ei vaan oo ollu mitenkään kaikista helpoin. Aloitin syksyllä 2016 ensin sairaanhoitajan opinnot, jonka ajattelin olevani mun unelma-ammattini. Olinhan jo lapsena puhunut, että musta tulee isona sairaanhoitaja ja niin ajattelin nyt vielä aikuisiälläkin, koska tykkäsin tehdä töitä lähihoitajana niin paljon.

Elokuussa 2016, seuraavana päivänä koulun alkamisen jälkeen, sain tietää isäni sairastumisesta joka veti kirjaimellisesti maton jalkojen alta. Olin myös paikallisen lehden haastattelussa asian tiimoilta tämän kesän alussa ja linkkasin siitä Positiivisuushaaste || Toukokuu 2018 -postaukseenkin.

Koko loppuvuosi 2016 (sekä vuosi 2017) meni täysin sumussa. Taistelin stressin ja unettomuuden kanssa. Tein töitä yöhoitajana opintojen ohella. Nyt jälkeenpäin mietittynä en kyllä älyä miten jaksoin. En kai oikeasti olisi jaksanutkaan, mutta jotenkin sitä vaan pakotti itseään. Kai sitä yritti jotenkin pitää itsensä ja ajatuksena kiireisenä ettei tarvitsisi ajatella/käsitellä sitä oikeasti sydäntä repivää asiaa. Parisuhdekin kärsi enkä hetkeen ollut se aina iloinen Anu, joka jaksoi ja halusi nähdä ystäviään tiheään. Mikäli en työskennellyt tai tehnyt koulujuttuja vapaa-ajallani, saatoin vain maata sängyssä peitto korviin asti vedettynä nukkuen ja maaten pimeässä huoneessa. Yritin vain paeta todellisuutta. Kyllä nostan hattua ja kiitän kaikesta jaksamisesta avopuolisoani, läheisiä ja ystäviä, jotka jaksoivat, ymmärsivät ja antoivat mun ahdistuneisuudelle luvan. Tällaista olotilaa on ollut viimeksi havaittavissa viime pääsiäisen aikoihin, mutta nyt tällä hetkellä, on ihan hyvä olla. Tiedän kyllä ettei asiat tästä esimerkiksi sairauden kanssa helpotu, mutta nyt ainakin on tasaisempaa ja jollain tapaa olen käsitellyt asian. En hyväksynyt, mutta käsitellyt.

Alkuvuodesta 2017 huomasin, että sairaanhoitajan opinnot ei maistu eikä onnistu. Löysin uuden puolen itsestäni. Olen aina ollut erityisherkkä, mutta olin luullut pystyväni pitämään tämän puoleni kurissa ”työ-minässäni”. Olin luullut, että minähän kyllä kestän, vaikka mitä yksityiselämässäni tapahtuisi, niin työn kuin työn pystyn aina hoitamaan. Minä kyllä kestän. No ei, ei se niin mennyt. Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että jaksanko sittenkään joskus aika rankkaakin hoitotyötä mikäli yksityiselämässä tapahtuu enemmän kuormittavia asioita. Oli aikamoinen ponnistus myöntää itselleni, että en.

Aloin ottamaan asioista selvää, kävin opinto-ohjaajan juttusilla pari kertaa. En halunnut päästää käsistäni minulle myönnettyä opiskelupaikkaa ammattikorkeassa, mutta halusin vaihtaa alaa. Opinto-ohjaaja käski miettiä ensin kevään ajan, sitten vielä kesän yli, mutta motivaation laskiessa tiettyä ammattia kohtaan, toista kohtaan se vain nousi. Halusin enemmän ja enemmän vain toimintaterapeutin tai sosionomin opintoihin. Tiedostin ja tiedostan edelleen, että sosiaali- ja terveysala on se mun juttu, tätä mää haluan tehdä. Kesän aikana kiinnostus sosionomin opintoja kohtaan vain nousi ja alkusyksystä 2017 heti elokuun alussa menin koululle opon juttusille. Tämän jälkeen kävin vielä tutkintovastaavan luona.

Koko viime lukuvuosi on mennyt vähän jännän äärellä, kun mikään ei oo ollut varmaa, kun en ollut koko vuonna mikään virallinen sosionomiopiskelija vaan opiskelin sairaanhoitajana sosiaalialan opintoja ja joka kurssin pitäjälle piti erikseen selitellä mitä milläkin kurssilla oikein teen. Ja lupia piti kysellä mahdunko, saanko tulla.

 

NYT VIHDOIN KUITENKIN KEVÄÄLLÄ TEIN SIIRTOHAUN JA MUT HYVÄKSYTTIIN !!!! ÄÄÄÄÄÄ !!!

 

Oon toistellut itseäni kuluvan vuoden aikana paljonkin siitä, että ahdistaa ja masentaa ja mitä näitä nyt on, mutta nyt voin ainakin sanoa, että oloni on tämän asian tiimoilta todella helpottunut. Tää on ollut yksi iso osa elämääni mikä on vaikuttanut monella osa-alueella. Mutta nyt, JES!! Nyt on tähdet kohdallaan, näin tän pitikin mennä.

P.S. En halua kenenkään ymmärtävän, että vähättelisin millään tavoin sosiaalialan työtä hoitotyöhön verrattuna. Päinvastoin, pidän jokaista työtä yhtä tärkeänä. Kaikkia meitä eri alojen tekijöitä tarvitaan. Tarkoitan vain, että työn kuva on joltain osin erilainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *