Hae
Minulta teille

Onko vertaistuella loppupeleissä mitään väliä

Vertaistukiryhmään lähteminen voi jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa. Vertaistukiryhmä luo sanana ennakkoluuloja ja ehkä jopa ahdistustakin. Ennakkoluuloja, että istutaan piirissä jokainen hiljaa tuoleillamme, uusilla tulokkailla on tehtävänä nousta vuorotellen ohjaajan antaessa luvan ylös tuolilta seisomaan, kertomaan kuka on, mistä tulee ja miksi tuli ryhmään. Muut ryhmän vanhat jäsenet sekä ohjaaja toivottavat jokaisen esittelyn jälkeen uuden tulokkaan konemaisesti tervetulleeksi ja ohjaaja antaa luvan istua takaisin paikalleen. Sitten aletaan käymään läpi, että mites muilla. Puhutaan ainoastaan ryhmän ohjaajalle, ei muille. Ei edes nähdä muita ja muut ovat hiljaa puheenvuoron aikana. Katsovat käsiään pää painuksissa ja repivät kynsinauhojaan.

 

Tää ei ole mun kokemus vertaistukiryhmästä.

 

 

Olen itse käynyt vertaistukiryhmässä lokakuusta 2017 alkaen. Voin kertoa, että ennen ensimmäistä kertaa peruin menon mielessäni satoja kertoja. Loppujen lopuksi mut ajettiin autolla paikan oven eteen etten varmasti jänistäisi. Muistan edelleen sen tunteen kuinka jännitti painaa alaoven summeria, odotin minkälainen ääni sieltä vastaisi ja mietin minkälaisia ihmisiä mua ois vastassa. Vielä rappusia noustessani ajattelin, että voinko vielä juosta karkuun, ei kai mun tilanne nyt ole sellainen, että tarvitsisin tällaista apua.

Tilanne ja koko tapaaminen oli jotain aivan muuta kuin osasin kuvitella. Kaikki elokuvamaiset ajatukset hävisivät sen siliän tien, kun astuin paikan ovesta sisään. Vastassa oli 2 Muistiyhdistyksen työntekijää sekä muutama suunnilleen saman ikäinen henkilö. Mut toivotettiin tervetulleeksi ja heti kysyttiin, että syönko pizzaa, jos tilataan ja onko toiveita täytteiden suhteen.

Riisuttuani takkini eteisen naulakkoon, kävelin lämmin henkiseen huoneeseen missä muut jo olivat ja  istuskelivat. Istahdin itsekin yhdelle pehmeistä nojatuoleista.

 

 

Tilanne oli jännittynyt ja hiljainen, kuitenkin todella positiivisesti odottava.

Kiitin mielessäni ystävääni, joka mut tuon oven eteen sillon lokakuisena iltana ajoi.

 

 

Ohjaajien todettua, että kaikki halukkaat olisimme paikalla, saimme jokainen alkaa kertomaan vuorollamme ketä ollaan, mistä tullaan ja miksi ollaan tultu. En muista olinko minä se, joka aloitti vai joku muu, mutta muistan tunteneeni ääretöntä helpotusta siitä, että asioista puhuttiin suoraan ja avoimesti. Pystyttiin puhumaan nimillä ja mitään asiaa kiemurtelematta. Oli jotenkin sanaton sopimus siitä, että täällä pystyy puhumaan luottamuksella. Ja se tunne, kun kuuntelet muiden tarinoita ja voit sanoa, että oon just samaa mieltä, mustakin on tuntunut tuolta, minäkin olen ajatellut noin…! Ja se, jos itketti niin sai itkeä vaikka silmät päästään tai, jos nauratti, niin sitten naurettiin.

Tuona ensimmäisellä kerralla, sen jälkeisinä kertoina ja myös viimeksi eilen vertaistukiryhmän tapaamisella käydessäni mulla on aina vahvasti läsnä se tunne, että nyt joku oikeasti ymmärtää mua. Vaikka mulla on ympärilläni maailman ihanimpia läheisiä ja ystäviä joiden tuesta oon superkiitollinen niin samassa elämäntilanteessa olevalle henkilölle on vain täysin eri asia puhua kuin sellaiselle, joka ei kuitenkaan tiedä mitään siitä tunnemyrskystä mitä käyt läpi. En olisi näinkään ehjä ilman niitä tärkeitä ystävieni sanoja ja lohdutuksia, mutta koen välillä olevani jopa kuormittava huolineni ja suruineni. Siis näin minun ei ole annettu mistään suunnasta koskaan ymmärtää, mutta vaikka viereltäni löytyy henkilöitä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan murheeni kuten minäkin heidän ja saan kuulla maailman kauneimpia lohtulauseita, nekin kaikessa kauneudessaan saattavat kuulostaa itselleni väärältä. En edes itse tiedä tai osaa sanoa mitä haluaisin silloin kuulla, kun kaipaan eniten lohduttamista.

 

 

Onko vertaistukiryhmällä loppupeleissä mitään väliä

Joillekin on ja joillekin ei. Eivät kaikki koe vertaistukiryhmään osallistumista omakseen. Mulle vertaistukiryhmä on sitä, että saan kertoa siellä asiat, jotka pyörivät mielessäni sillä hetkellä, oli ne sitten hyviä tai huonoja. Mulle vertaistukiryhmä on sitä, että siellä saan oksentaa kaikki asiat ulos juuri sellaisina kuin ne sillä hetkellä ajattelen, siivota oksennukseni yhdessä muiden kanssa ja lähdettyäni tunnen olevani 100 kiloa taakkaa kevyempi. Vertaistukiryhmän ansiosta koen, että pystyn antamaan enemmän sitä vanhaa positiivista minääni ihmisille ympärilläni.  Vertaistukiryhmän ansiosta pystyn keskittymään arjessani enemmän niihin positiivisiin asioihin ja hetkiin kuin siihen, että kokoajan olisin yksin pelon täyttämien ajatusteni kanssa. Suosittelen kokeilemaan.

Kirjasuosituksia vaikkapa lomalle tai muuten vaan

Kerkesin tänään aamulla hihkaista jo Instagramin puolella, että ’Heeei, mulla alkoi loma!”, mutta totuus olikin toisenlainen ja sain vähän myöhemmin päivällä tietää, että koulussa on  vielä käytävä torstaina. Mutta ei se mitään, velvollisuudet on hoidettava. Kyllähän tässä ollaan jo kuitenkin toinen jalka loman puolella ja torstaina sitten ihan aikuisten oikeasti.

Hehkutin jo viime viikolla ystävälleni sitä, että lomalla kerkeän taas lukemaan jotain ihan muuta kuin koulukirjoja! Mulla on 4 kirjaa odottamassa lukemistaan ja ensimmäisinä niistä aukaisin Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Luin kirjasta aamukahvin aikana n. 1/5 osaa ja kirja vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Useampi teistä kommentoikin instassa, että kirja koukuttaa. Kerron oman lopullisen mielipiteen sitten, kun takakansi on suljettu.

Sain instan puolella useita kirjasuosituksia mistä aionkin ottaa kopin heti, kun etsin taas uutta lukemista. Nuista suositteluista kävi mielessä, että ehkä määki voisin teille suositella omia kirjasuosikkejani! Olen joskus pari vuotta sitten tehnytkin tällaisen samantyylisen postauksen ja varmaan samat kirjat löytyy siitäkin, mutta päivitetään tuo postaus nyt kuitenkin.

 

 

Mun yksi ehdoton lempikirjailijoista on Torey Hayden. Hayden on erityisopettaja jenkeistä ja kirjoittaa tositarinoita lapsista, joita on opettanut erilaisine haasteineen. En nyt ehkä lähtisi suosittelemaan näitä kirjoja kevyenä luettavana, mutta mikäli selviytysmistarinat kiinnostaa niin näissä on sitä jotain. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin Haydenilta, on kuvassa päällimmäisenä näkyvä Nukkelapsi ja sen jälkeen kirjoja onkin tullut ostettua itselle sekä lainailtua tutuilta sekä kirjastosta.

 

 

 

 

Kevyempänä luettavana sitten sanon ihan ensimmäisenä Candace Bushnellin kirjoittoittamat, Sinkkuelämää-sarjaan perustuvat kirjat. Mikäli pidät, tai niinkuin minä rakastat, Sinkkuelämää-sarjaa, rakastat näitäkin kirjoja. Totta tietenkin on, että The Carrie Diaries ja Ensimmäinen kesä New Yorkissa on ehkä tarkoitettu nuoremmalle kohderyhmälle, n. 20 vuotiaille, kuten itsekin olen sillon ollut kun nuo kirjat ostin, mutta mikäli tämä kyseinen tv-sarja kutkuttaa niin kutkuttaa nämäkin kirjat eikä sillä iällä nyt ole loppupeleissä mitään merkitystä. Sinkkuelämää on mulle sarja, johon en ole ollut koskaan, enkä varmasti tule koskaan, kyllästymään.

On myös olemassa Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja Bikinirajatapaus -kirjat. Toista nuista kirjoista en saanut kuvattavakseni, koska se on lainassa.  Henriikalta irtoaa näissä kirjoissa aika roisia läppää, joka on jakanut mielipiteitä. Itse olen ollut erittäin huvittunut näistä kirjoista ja mikäli siellä ruudun toisella puolella koet, että meidän huumoritajut kohtaa niin Henriikan kirjat on myös sun mielestä viihdyttäviä.

Sofi Oksasen Baby Jane menee taas hieman rankemmalle romaanipuolelle. Kirjassa kerrotaan seksuaalivähemmistön ja mielenterveysongelmaisten asemasta meidän suomalaisessa yhteiskunnassa kuvitteellisten hahmojen kautta. Olen kuullut kirjasta tasan kahta, täysin toisistaan eriävää mielipidettä. Joko kirja on ollut todella hyvä ja mielenkiintoista luettavaa tai sitten se ei ole saanut lukijaa mukaansa ollenkaan. Veikkaan, että yhden haasteen kirja luo, koska se hyppii aikakaudesta toiseen. Itse kuitenkin pidin tätä kirjaa ihan äärettömän mielenkiintoisena ja mukaansa tempaavana. Kertokoon se aika paljon, että luin Baby Janen melkein yhdeltä istumalta alusta loppuun.

 

 

Lopuksi vielä suosittelen, mikäli kosmetiikkajutut kiinnostaa, Katja Kokon kirjoja Aidosti Kaunis sekä uusinta, ihan joitain viikkoja taaksepäin julkaistua, Kuulaan kaunis. Myös Karita Sainion Hyvin eletty –kirja on ihana ihana ihana! Näistä kirjoista olen itse opiskellut kosmetiikan saloja ja seuraan molempien naisten töitä niin blogien kuin muun sosiaalisen median kautta.

Kertokaa hei, löysittekö näistä kirjasuosituksista itselleni mitään mielenkiintoista ja antakaa lisää omia suosituksianne, jos tulee mieleen!