Hae
Minulta teille

Onko vertaistuella loppupeleissä mitään väliä

Vertaistukiryhmään lähteminen voi jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa. Vertaistukiryhmä luo sanana ennakkoluuloja ja ehkä jopa ahdistustakin. Ennakkoluuloja, että istutaan piirissä jokainen hiljaa tuoleillamme, uusilla tulokkailla on tehtävänä nousta vuorotellen ohjaajan antaessa luvan ylös tuolilta seisomaan, kertomaan kuka on, mistä tulee ja miksi tuli ryhmään. Muut ryhmän vanhat jäsenet sekä ohjaaja toivottavat jokaisen esittelyn jälkeen uuden tulokkaan konemaisesti tervetulleeksi ja ohjaaja antaa luvan istua takaisin paikalleen. Sitten aletaan käymään läpi, että mites muilla. Puhutaan ainoastaan ryhmän ohjaajalle, ei muille. Ei edes nähdä muita ja muut ovat hiljaa puheenvuoron aikana. Katsovat käsiään pää painuksissa ja repivät kynsinauhojaan.

 

Tää ei ole mun kokemus vertaistukiryhmästä.

 

 

Olen itse käynyt vertaistukiryhmässä lokakuusta 2017 alkaen. Voin kertoa, että ennen ensimmäistä kertaa peruin menon mielessäni satoja kertoja. Loppujen lopuksi mut ajettiin autolla paikan oven eteen etten varmasti jänistäisi. Muistan edelleen sen tunteen kuinka jännitti painaa alaoven summeria, odotin minkälainen ääni sieltä vastaisi ja mietin minkälaisia ihmisiä mua ois vastassa. Vielä rappusia noustessani ajattelin, että voinko vielä juosta karkuun, ei kai mun tilanne nyt ole sellainen, että tarvitsisin tällaista apua.

Tilanne ja koko tapaaminen oli jotain aivan muuta kuin osasin kuvitella. Kaikki elokuvamaiset ajatukset hävisivät sen siliän tien, kun astuin paikan ovesta sisään. Vastassa oli 2 Muistiyhdistyksen työntekijää sekä muutama suunnilleen saman ikäinen henkilö. Mut toivotettiin tervetulleeksi ja heti kysyttiin, että syönko pizzaa, jos tilataan ja onko toiveita täytteiden suhteen.

Riisuttuani takkini eteisen naulakkoon, kävelin lämmin henkiseen huoneeseen missä muut jo olivat ja  istuskelivat. Istahdin itsekin yhdelle pehmeistä nojatuoleista.

 

 

Tilanne oli jännittynyt ja hiljainen, kuitenkin todella positiivisesti odottava.

Kiitin mielessäni ystävääni, joka mut tuon oven eteen sillon lokakuisena iltana ajoi.

 

 

Ohjaajien todettua, että kaikki halukkaat olisimme paikalla, saimme jokainen alkaa kertomaan vuorollamme ketä ollaan, mistä tullaan ja miksi ollaan tultu. En muista olinko minä se, joka aloitti vai joku muu, mutta muistan tunteneeni ääretöntä helpotusta siitä, että asioista puhuttiin suoraan ja avoimesti. Pystyttiin puhumaan nimillä ja mitään asiaa kiemurtelematta. Oli jotenkin sanaton sopimus siitä, että täällä pystyy puhumaan luottamuksella. Ja se tunne, kun kuuntelet muiden tarinoita ja voit sanoa, että oon just samaa mieltä, mustakin on tuntunut tuolta, minäkin olen ajatellut noin…! Ja se, jos itketti niin sai itkeä vaikka silmät päästään tai, jos nauratti, niin sitten naurettiin.

Tuona ensimmäisellä kerralla, sen jälkeisinä kertoina ja myös viimeksi eilen vertaistukiryhmän tapaamisella käydessäni mulla on aina vahvasti läsnä se tunne, että nyt joku oikeasti ymmärtää mua. Vaikka mulla on ympärilläni maailman ihanimpia läheisiä ja ystäviä joiden tuesta oon superkiitollinen niin samassa elämäntilanteessa olevalle henkilölle on vain täysin eri asia puhua kuin sellaiselle, joka ei kuitenkaan tiedä mitään siitä tunnemyrskystä mitä käyt läpi. En olisi näinkään ehjä ilman niitä tärkeitä ystävieni sanoja ja lohdutuksia, mutta koen välillä olevani jopa kuormittava huolineni ja suruineni. Siis näin minun ei ole annettu mistään suunnasta koskaan ymmärtää, mutta vaikka viereltäni löytyy henkilöitä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan murheeni kuten minäkin heidän ja saan kuulla maailman kauneimpia lohtulauseita, nekin kaikessa kauneudessaan saattavat kuulostaa itselleni väärältä. En edes itse tiedä tai osaa sanoa mitä haluaisin silloin kuulla, kun kaipaan eniten lohduttamista.

 

 

Onko vertaistukiryhmällä loppupeleissä mitään väliä

Joillekin on ja joillekin ei. Eivät kaikki koe vertaistukiryhmään osallistumista omakseen. Mulle vertaistukiryhmä on sitä, että saan kertoa siellä asiat, jotka pyörivät mielessäni sillä hetkellä, oli ne sitten hyviä tai huonoja. Mulle vertaistukiryhmä on sitä, että siellä saan oksentaa kaikki asiat ulos juuri sellaisina kuin ne sillä hetkellä ajattelen, siivota oksennukseni yhdessä muiden kanssa ja lähdettyäni tunnen olevani 100 kiloa taakkaa kevyempi. Vertaistukiryhmän ansiosta koen, että pystyn antamaan enemmän sitä vanhaa positiivista minääni ihmisille ympärilläni.  Vertaistukiryhmän ansiosta pystyn keskittymään arjessani enemmän niihin positiivisiin asioihin ja hetkiin kuin siihen, että kokoajan olisin yksin pelon täyttämien ajatusteni kanssa. Suosittelen kokeilemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *