Hae
Minulta teille

Sinä lähdit 10 vuotta sitten

Sunnuntain aamupäivänä 7.2.2010 soitan äidilleni ja kysyn, lähtisimmekö käymään kaupungilla yhdessä. Äiti on juuri lähtenyt lenkille ja sovimme hänen soittavan, kun kotiutuu ja on valmis lähtöön. Käyn suihkussa ja alan kuivaamaan hiuksiani, kun näen jo äidin soittavan. ”Olipa pikainen lenkki”, ajattelen. Vastaan ja puhelimen päässä ei olekaan äitini vaan äidin miesystävä. Hän käskee minun ajaa suorinta tietä isoveljeni luo ja saa vain sanottua, että nyt on sattunut jotain.

Ajan veljeni asunnon pihalle, missä on jo poliisi sekä ruumisauto parkissa. Muita perheenjäseniämme on jo paikalla ja kaikilla itkusta turvonneet punaiset silmät. Näemme, kun Arin ruumis siirretään peitettynä pihan poikki autoon.

Kaksi viikkoa kuoleman jälkeen ennen hautajaisia menee sumussa. Herään aamuisin itkuisena ja joka aamu tarvitsen savukkeen, vaikka en ole koskaan aiemmin juurikaan polttanut. Jotenkin ne rauhoittavat ahdistunutta mieltä. Viimeinen tupakkani syttyy hautajaisissa.

 

Liian nuorena

Ari oli kuollessaan 28-vuotias ja kun täytin itse pari vuotta sitten saman verran, tuntui se aika hurjalta ja pysäytti. Arin yhtäkkinen kuolema ei millään tavoin ollut oikein, ei luonnolliseen elämän kiertokulkuun kuuluva vaan se tuli liian pian – liian nuorena. Olen aiemminkin ja sen jälkeen menettänyt kuolemalle isovanhempiani, mutta nuo ovat olleet täysin luonnollisia menetyksiä, kun kyse on jo liki 100 vuotta eläneistä ihmisistä.

Vaikka Arin kuolemasta on jo 10 vuotta, tuntuu, kuin hautajaiset olisivat olleet ihan vasta. Aina Arin haudalla käydessä puut humisevat ja tuuli puhaltaa viileästi riippumatta siitä, oli kesä tai talvi. Samoin kuin hautajaispäivänä. Uskon tuulen kertovan meille, että Ari ei ole kokonaan jättänyt meitä vaan on tuhat tuulta puistikossa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *