Hae
Minulta teille

Hormonikilarit

Tänään se sitten tapahtui…tänä aamuna taisin vetää elämäni ensimmäiset ja toivottavasti viimeiset (saahan sitä toivoa) niin sanotut hormonikilarit.

Minulla ei ole tässä raskauden aikana (ainakaan omasta mielestäni) ollut tavallista poikkeavaa ”hormonihirivön” käyttäytymistä tai miksi sitä nyt virallisesti kutsutaan. Oon niin huono löytämään tuolle sanalle/sanonnalle minkäänlaista sopivaa synonyymia. Apua.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Anyhow

Anyhow, oli pimeä ja kylmä pakkasaamu. Heräsin yllättävän hyvin nukkuneena vaikka olenkin alkanut heräämään kesken unien joko keskellä yötä tai vähintään tunti ennen herätyskelloa, kun rakko huutaa hoosiannaa. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes makuuhuoneesta ulos päästyäni näin keittiössä keskellä pitäjää tuolin, jonka avopuolisoni oli varmastikin unohduksissaan jättänyt edellisillalta siihen, kun sain vahingossa meidän palohälyttimen laulamaan kokkailuistani. Ja siis minähän en ala siirtämään tavaroita mitkä toinen on jättänyt pitkin pitäjiä, en todellakaan.

No ei siinä mitään, hillitsin itseni ja ajattelin, että huomautan häntä nätisti tuolin siirtämisestä ennen kuin lähdemme samaa matkaa töihin. Menin tänä aamuna poikkeuksellisesti töihin hänen kyydillään.

Tuli aika, kun aloimme pukemaan päällemme ulkovaatteita. Sanoin tuolin siirtämisestä:”Kulta rakas, voisitko siirtää tuon tuolin siihen mistä otitkin.” Hän siirsi tuolin hieman jalallaan, ehkä 5 senttiä oikealle mikä ei kuitenkaan ollut se paikka, missä aina tuoliamme pidämme. Katsoin häntä kiukkuisesti. Puin takkini ja aloin ottamaan käsilaukkuani tuolin juurelta. Sen verran ketutti koko tuoli, että otin, tönäisin ja viskaisin sen lappeelleen pitkin keittiön lattiaa. Vi*** olkoot sitten siinä sa*****. Otin laukkuni ja lähdin ulos ovesta itkua pidätellen. Mietin jo valmiiksi vaihtoehtoa, että lähdenkö ollenkaan koko miehen kyytiin vai kävelenkö bussipysäkille, kyllä minä v**** ilman tuon auton kyytiä töihin pääsen.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Ihan tavallista vai hormonitoimintaa

Menomatkan töihin vänkärin penkillä istuessani istuin hiljaa, pidätin itkua, mökötin. Olin niin raivona. On se kumma, kun ei osata laittaa tavaroita takaisin oikeille paikoilleen. Niinkuin millään ei olisi mitään väliä, aivan sama miltä koko helkkarin kämppä näyttää. EIhän siellä käydä tällä hetkellä kuin nukkumassa töiden ja juuri ostetun talon remontin päälle, kun sinne sa*****n tönöönkään ei voi vielä mennä asumaan, kun jotku keksi vähän tehdä remonttia.

Osasin kuitenkin kiittää kyydistä ja sanoa heihei, mutta aamupusua ei tänään vaihdettu. Muistin edelleen vain sen tuolin. Työpaikan pukuhuoneeseen päästyäni vastassa oli ihanat työkaverit, joille toivotin huomenet ja aloin nauramaan, että taisin vetää elämäni ensimmäiset ”hormonikilarit”. Tältäkö ne nyt tuntuu ja tunne-elämä on vain kiemuraisempi vuoristorata entisestään. Aivan kuin se ei olisi ollut valmiiksi vähintään kerran kuussa jo ennen tätä raskauttakin.

Kuulostaako tutulta? Onko se vain minä vai minun huurteiset hormonini? Kyllähän tähän elämään kilareita mahtuu, mutta harvemmin sellaisia, että tavarat lentelee pitkin pitäjiä ja olen valmis ostamaan seuraavat lennot Siperiaan – jonne siis lähden itse. Yksin. Kyllä minä pärjään, katsokaa vaikka. Kasvatan yksin tämän lapsen ja perustan susifarmin, jota sitten yhdessä pyöritämme. Lapsi käy kotikoulua, ei me tarvita kenenkään muun apua. ME KYLLÄ PÄRJÄTÄÄN. Saatetaan joskus soittaa tai laittaa postikortti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *