Hae
Minulta teille

Synnytystarina

Täällä vietetään kolmatta viikkoa intensiivistä vauvakuplaa ja se on yksi syy, miksi tämänkin tekstin kirjoittaminen on venynyt (ja jatkossakin varmaan keksin paljon koottuja selityksiä postausten viivästymiseen😅) Olen sairaalasta saakka pitänyt myös puhelinta äänettömällä, vastannut puheluihin ja purkanut viestit viimeistään iltamyöhään, kun vauva on isänsä kanssa juomassa tuttipullosta ”iltapalaa”. Ja voi hitto, on tämä jotain utopisen ihanaa opetella olemaan äiti, olemaan perhe. Voisko tämä tunne kestää aina?

 

 

Synnytystarina

Poikavauvamme tosiaan syntyi 7.7.2021 klo 07.09 aamulla 2,5h kestäneen synnytyksen jälkeen. Aloitan aina kertomaan tarinaa siitä, kun tuona keskiviikkona aamuyöllä mieheni heräsi klo 4 aikaan ja huomasi minun pyörivän levottomasti unissaan. N. klo 4.30 heräsin itse vessahätään, kävin vessassa ja menin takaisin makuulle. Tuosta vain muutama minuutti ja jostain alapäästä sisuksistani kuului NAPS! Ehdin juuri ja juuri ponkaista sängystä ylös ja lapsivedet valuivat lattialle. Onneksi lähelläni oli 2 isoa pyyhettä jotka nakkasin äkkiä jalkojeni juureen, jolloin vältyttiin suurimmilta vesivahingoilta.

Poltot eivät alkaneet heti, mutta soitin tietenkin samantein synnytysosastolle. Sieltä sanottiin, että kauhea kiire ei ole lähteä kotoa, koska asutaan n. 15 min automatkan päästä sairaalasta ja voidaan syödä vaikka aamupala ennen lähtöä, mutta kuitenkin ei kannata jäädä viivyttelemään, jotta ehdin saada antibiootin positiiviseen streptokokkiin. Ei siinä kyllä tehnyt ollenkaan mieli jäädä syömään jännityksessä aamupalaa vaan puettiin päälle, pakattiin sairaalakassit autoon ja napattiin molemmille mustikkamehukeitot mukaan, jotka hörpättiin matkalla.

 

 

Olin jo 7 cm auki

Noin puolessa välissä matkaa minulle tuli ensimmäinen pieni supistus, joka ei kuitenkaan sattunut. Oysissa oltiin klo 05.00 eli puolituntia lapsivesien menon jälkeen. Siellä synnytysosasto sijaitsee yhden pitkän käytävän päässä ja tuota käytävää kävellessä minulle tuli 3. ja ensimmäinen supistus, jonka vuoksi jouduin hieman pysähtymään, koska supistus tuntui jaloissa asti. Osastolle päästyämme minut laitettiin heti käyrille. Siinä käyrillä maatessa supistukset tuntuivat, mutta eivät olleet kipeitä. Kätilö sanoi ennen sisätutkimusta, että yleensähän ensisynnyttäjillä avautuminen kestää, että minut siirretään todennäköisesti osastolle ja puoliso voi lähteä vielä kotiin nukkumaan. Mutta kappas, sisätutkimuksessa olin jo 7cm auki ja meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin.

Synnytyssaliin päästyämme minulla meni ajantaju, koska supistukset voimistuivat kertaheitolla lähes sietämättömiksi. Kirjoitan siis mitä itse muistan ja mitä puolisoni sekä kätilö ovat minulle jälkikäteen kertoneet. Minulle annettiin ilokaasua, sänky nostettiin niin korkealle, että pystyin nojaamaan siihen seisaaltaan. Supistukset alkoivat olemaan siinä samalla todella tiheitä (ei hajuakaan kuinka tiheitä) ja kivuissani hengitin ilokaasua, ulisin maskiin  ja poljin jalallani lattia. Kätilö laittoi samalla kanyylin vasempaan kämmenselkään ja sai tiputettua yhden satsin antibioottia streptokokkiin. Pian tehtiin uudestaan sisätutkimus, jossa olin jo 9cm auki. Kätilö kysyi, saako hän kokeilla, josko saisi pienen reunan pois seuraavalla supistuksella. Niinhän se lähti ja olin kokonaan auki. Alkoi aivan älytön paineen tunne alapäässä ja poltot yltyivät huippuunsa. Minulle ei enää voitu tarjota mitään kipulääkkeitä, mutta pääsin todella pian kokeilemaan, helpottaisiko ammeessa olo kipuihin.

Ammeessa oleminen helpotti, mutta luulen, että menin myös jonkinlaiseen paniikkiin, koska siellä olosta en muista kovin paljoa. Muistan vain huutaneeni kivusta, kiroilleeni kaikki kirosanat mitä tiedän, pyytäväni anteeksi huutamista ja kiroiluani, puristaneeni puolisoni kättä ja taisin jopa yhden supistuksen aikana purra itseäni omaan käteen kivuissani. Ja vaikka tiesin olevan synnytyksessä täysin normaalia, minua hävetti, koska ulostin myös alleni. Kätilö sai onneksi rauhoitettua minut ja supistusten aikana sain rentoutettua kasvoni niin, että huusin ja puristin puolisoni kättä, mutta katsoin kätilöä kokoajan silmiin ja hän ohjasi minua hengittämään supistusten aikana jolloin sain vauvan laskeutumaan synnytyskanavassa todella alas. Harmillisesti ammeessa oleminen alkoi kuitenkin tekemään huonovointiseksi vaikka olin aivan varma, että vesi olisi elementtinä minulle luontainen. Supistusten välissä minut autettiin siirtymään ammeesta sänkyyn puoli-istuvaan asentoon.

 

 

Sen pitääkin tuntua siltä, että kiristää

Sängyssä ollessa sain alkaa lähes heti ponnistamaan. En muista ponnistusten määrää, mutta kätilöiden kirjausten mukaan ponnistusvaihe kesti 12 minuuttia. Synnytyksessä oli alusta loppuun alkaen yksi kätilö ja loppuun hänelle tuli kollega avuksi. Viimeiset kaksi ponnistusta tuntuivat hurjalta, koska minusta tuntui, että alapäätä kiristi niin paljon ettei vauvan pää vain tule mahtumaan ulos ja pelkäsin, että tulen tuntemaan vielä suurempaa kipua kuin siihen mennessä, jos alapäähän tulee repeämiä. En itse muista, mutta puolisoni kertoi, että kätilöiden piti hieman komentaa minua viimeisissä ponnistuksissa, koska vauvan sydänäänet eivät lopussa enää korjaantuneet. Muistan itse vain toisen kätilön sanoneen, että ”Sen pitääkin tuntua siltä, että kiristää!”, josta sain jonkun adrenaliinipistoksen ja sain ponnistettua vauvan pään ulos toiseksi viimeisellä ponnistuksella ja viimeisellä tuli vauvan vartalo.

Vauva nostettiin suoraan syliini ja tunne oli uskomaton. Olin aivan varma aiemmin, että tulen herkistymään synnytyksen jälkeen, mutta kävikin toisin. Olin aivan sanaton ja pöllämystynyt, että minäkö tein sen ja selvisin. Ja kaikista uskomattominta oli todeta se, että todellakin ne kivut joita aiemmin tunsin, loppuivat kuin seinään. Ja kaikki se työ, mitä tein, oli sen arvoista. Nyt saamme joka aamu herätä uuden perheenjäsenen kanssa ja olla pieni perhe. Ennenkaikkea olen äärimmäisen kiitollinen Oysin synnytys- ja vierihoito-osaston kätilöille sekä hoitajille, jonka he jo tietävätkin, mutta en osaa sanoin kuvailla kuinka hienoa ja arvostettua työtä he tekevät. Uskomattomia ammattilaisia.

 

 

Lopuksi kerron vielä hauskan kevennyksen. Kätilö, joka oli kanssamme koko synnytyksen ajan, tuli katsomaan minua ja vauvaa osastolle seuraavana päivänä. Hän kysyi, että muistanko mitä olin sanonut vauvan synnyttyä. Muutenkin kun olin kironnut koko synnytyksen ajan kipuja, olin vauvan synnyttyä huokaissut:”Vi*** jes!” Pitää miettiä, kehtaako laittaa vauvakirjaan.

6 kommenttia

  1. Maiju Rukkila kirjoitti:

    Kiitos kun jaoit synnytyskertomuksesi! Olet aivan super ja tehnyt upean työn ❤️ nyt te olette perhe ❤️

  2. Miles kirjoitti:

    ❤️ Siis aluksi lukiessani olin, et oumaigaad, sitten menikin vähän roska silmään ja lopuksi jo naurahdin! Mahtavaa! En kestä teidän pientä kääröä, te pieni pesue 💜

    • Anu kirjoitti:

      Tuossa kyllä käytiin kaikki tunteet, niin henkiset kuin fyysisetkin, läpi😄 mutta uskomatonta on todeta, että niin ne kivut vaan oikeasti loppuu kuin seinään vauvan synnyttyä❤

  3. TairiD kirjoitti:

    Meillä synnytys kesti 8 tuntia, ponnistusvaiheessa meni vain 5 minuuttia, mutta ikuisuudelta ne minuutit tuntui kun sattui niin pirusti. Olin niin poikki, etten jaksanut ei huutaa eikä itkeä, muistaakseni jossain vaiheessa sanoin, että ottakaa se vauva jo ulos sieltä 😄 ja että katsotaan kumpi tule ensin, kakka vai vauva 🙈😂.

    Onnea koko perheelle pienestä pojasta ❤️!

    • Anu kirjoitti:

      On sinulla ollut tekemistä! Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. Kiitos ja kaikkea hyvää myös sinne.❤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *