Hae
Minulta teille

Sinä lähdit 10 vuotta sitten

Sunnuntain aamupäivänä 7.2.2010 soitan äidilleni ja kysyn, lähtisimmekö käymään kaupungilla yhdessä. Äiti on juuri lähtenyt lenkille ja sovimme hänen soittavan, kun kotiutuu ja on valmis lähtöön. Käyn suihkussa ja alan kuivaamaan hiuksiani, kun näen jo äidin soittavan. ”Olipa pikainen lenkki”, ajattelen. Vastaan ja puhelimen päässä ei olekaan äitini vaan äidin miesystävä. Hän käskee minun ajaa suorinta tietä isoveljeni luo ja saa vain sanottua, että nyt on sattunut jotain.

Ajan veljeni asunnon pihalle, missä on jo poliisi sekä ruumisauto parkissa. Muita perheenjäseniämme on jo paikalla ja kaikilla itkusta turvonneet punaiset silmät. Näemme, kun Arin ruumis siirretään peitettynä pihan poikki autoon.

Kaksi viikkoa kuoleman jälkeen ennen hautajaisia menee sumussa. Herään aamuisin itkuisena ja joka aamu tarvitsen savukkeen, vaikka en ole koskaan aiemmin juurikaan polttanut. Jotenkin ne rauhoittavat ahdistunutta mieltä. Viimeinen tupakkani syttyy hautajaisissa.

 

Liian nuorena

Ari oli kuollessaan 28-vuotias ja kun täytin itse pari vuotta sitten saman verran, tuntui se aika hurjalta ja pysäytti. Arin yhtäkkinen kuolema ei millään tavoin ollut oikein, ei luonnolliseen elämän kiertokulkuun kuuluva vaan se tuli liian pian – liian nuorena. Olen aiemminkin ja sen jälkeen menettänyt kuolemalle isovanhempiani, mutta nuo ovat olleet täysin luonnollisia menetyksiä, kun kyse on jo liki 100 vuotta eläneistä ihmisistä.

Vaikka Arin kuolemasta on jo 10 vuotta, tuntuu, kuin hautajaiset olisivat olleet ihan vasta. Aina Arin haudalla käydessä puut humisevat ja tuuli puhaltaa viileästi riippumatta siitä, oli kesä tai talvi. Samoin kuin hautajaispäivänä. Uskon tuulen kertovan meille, että Ari ei ole kokonaan jättänyt meitä vaan on tuhat tuulta puistikossa.

 

Niin kova ikävä

Oon miettinyt viimepäivinä tosi paljon ystävyyttä. Ystävyyttä on vuosikausia kestävää sekä hetkellisiä ystävyyssuhteita. Teen kaikkeni minulle tärkeiden ihmissuhteiden eteen, kuten oletan meistä jokaisen tekevän. Haluan tavoittaa, että läheiseni ja ystäväni tuntevat, että mun kanssa on helppoa ja luontaista olla sekä kipeämmänkin paikan tullen he tietävät voivansa kääntyä puoleeni. Kohtelen heitä parhaani mukaan kuten toivoisin itseänikin kohdeltavan ja toivon, että jokainen lähelläni oleva ihminen kokee saavansa minulta yhtälailla jotain kuin koen heidän minulle antavan.

Elämäni historiassa on myös ihmissuhteita, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet taakseen enkä ole näiden henkilöiden kanssa enää ollenkaan tai juurikaan missään tekemisissä. Välillä kaipaan joitain tiettyjä henkilöitä erityisen paljon, mutta pelkään ikävän olevan yksipuolista.

 

 

Jotenkin, vaikka kuinka kaipuu iskee voimakkaana rintaan, tuntuu lähestyminen erityisen vaikealta. On niin äärettömän kova ikävä, mutta silti kurkkua kuristaa etten vaan pysty lähestymään tai saatika muotoilemaan edes yhtä viestiä lähetettäväksi. Olen pohtinut tuleeko tämä siitä tunteesta, että olen kokenut tulleeni jollain tapaa loukatuksi, mutta toinen osapuoli ei ehkä ole koskaan ymmärtänyt loukanneensa minua tai sitten tiedostaa sen, muttei näe asiaa sellaiseksi josta tulisi pyytää anteeksi. Tai jostain syystä meidän ajatusmaailmamme ei muuten vain kohtaa toivomuksista ystävyytemme laadun suhteen. Tai olenko minä tehnyt jotain, minkä vuoksi lämpö välillämme on haalistunut? Pitäisikö minun pyytää anteeksi jotain? Olen kyllä yrittänyt ottaa kannan, että antaa asioiden olla ja mitä tuota vanhaa muistelemaan. Jatketaan vain matkaa. Mutta kun olen lähestynyt omasta mielestäni jotain henkilöä tarpeeksi monta kertaa saamatta toivomaani vastakaikua takaisin, en tiedä pitäisikö luovuttaa. Olen myös niin sanotusti ’mennyt itseeni’ ja pohtinut, että tangoon tarvitsee aina kaksi, mitä minä olisin voinut tai vielä voisin tehdä toisin. Onko minun omissa lähestymistavoissa tai -keinoissa jotain vikaa? Entä jos olen sittenkin erityisen herkkä liikaa vanhoja muisteleva mielensäpahoittaja tai energiasyöppö ahdistelija? Olenko itse aiheuttanut joskus jollekin tämän samanmoisen tunteen?

 

 

Ehkä. Ehkä itsekin olen lipunut joistain ihmissuhteista pois sanomatta mitään ja jättänyt perääni vain kysymysmerkkejä. Mikäli näin on, karma vastaa.

Jokaisella meistä on arvomme eikä meistä kukaan ole itsestäänselvyys. Ystävyyttä, luottamusta ja rakkautta on hankala uudelleenkäyttää.