Hae
Minulta teille

Niin ihana pelottava raskaus

Mietin pitkään ja harkiten, tulenko koskaan kirjoittamaan tätä postausta, koska en halua tuottaa kenellekkään odottavalle tai raskautta toivovalle ihmiselle stressiä siitä, että mitä kaikkia erilaisia hetkiä raskaudessa voi kokea. Joku voi ajatella, kun olen asiani kertonut, että mitäs tuota nyt asioita dramatisoimaan ja on sitä pahempiakin asioita koettu, mutta nämä ovat nyt niitä kokemuksia joita minulla on jakaa teille muille. Ja toisaalta, kun saan vielä kertoa, että en ole ensimmäinen odottaja joka on tällaista kokenut ja tämä voi olla raskaudessa täysin normaalia, tuo se myös varmasti osittain lohtua.

 

 

RV 17

Olin raskausviikolla 17, tarkalleen ottaen 17+3, kun olimme hetki aiemmin saapuneet lauantaiaamuna juuri ostamamme uuden kodin pihaan ja valmiina aloittamaan remonttityöt. En ollut ehtinyt kuin aamukahvit keittämään, kun kävin wc:ssä ja pönttöön tuli virtsan mukana verta. Sitä jäi myös wc-paperiin vaikka kuinka mielestäni pyyhin. Menin aivan hirveään paniikkiin, huusin miehelleni, että alapäästä tulee verta. Etsin hädissäni äitiyskortin, jota kannan kokoajan mukanani laukussa ja etsin päivystyksen numeron. Yritän soittaa n. 10 minuuttia, mutta puhelinnumerosta ei vastata vaan puhelu aina hälyyttää pari kertaa, jonka jälkeen kuuluu nauhoite:”Kaikki hoitajamme ovat nyt varattuja, odota hetki.” Tai jotain sinne päin, en muista ihan tarkalleen.

Siinä ollaan molemmat tulevat vanhemmat aivan hädissään, että miksi meille ei vastata kunnes päätän soittaa numeroon 112. Itkua tihrustaen kerron asiani ja sanon, että tiedän, ettei välttämättä ole oikea numero soittaa hätäkeskukseen, mutta en saa päivysytyksen henkilökuntaa kiinni. Muistan hämärästi, että olisin sanonut jo tuossa vaiheessa, että tiedän veren vuodon olevan jossain määrin normaalia raskauden aikana. Silti olen paniikissa ja meitä ohjataan lähtemään päivystykseen mahdollisimman pian. Onneksi ajomatkaa ei ole kuin n. 15 kilometriä, joka taittuu pääasiassa moottoriteitse.

Mieheni vie minut päivystykseen, mutta ei koronarajoitusten vuoksi voi tulla mukaani. Pääsen heti hoitajan luokse, joka haastattelee minut. Tässä vaiheessa selviää, että äitiyskortin mukana tullut päivystyksen numeron on VANHENTUNUT EIKÄ ENÄÄ VOIMASSA! Saan hoitajalta uuden voimassaolevan numeron. Noin 45 minuutin päästä minulta otetaan verikokeet. Muistan kokoajan odotusaulassa istuessani joko tärisyttäneeni jalkojani tai pyöritteleväni ranteessani olevaa käsikorua, koska olen niin huolesta sekaisin. En vielä tunne vauvan liikkeitä, joten en pysty millään sanomaan, mitä hänelle kuuluu vatsassani.

Verikokeiden oton jälkeen ei mene enää onneksi kauaa, että pääsen lääkärin vastaanotolle, joka tekee minulle sisätutkimuksen ja ultraa. Vauvan sydän sykkii ja vauva liikkuu reippaasti! Itken helpotuksesta. Kerron lääkärille, että olen kyllä kuullut mahdollisesti verisestä vuodota raskauden aikana, mutta omasta mielestäni verta tuli sen verran, että määrä säikäytti. Lääkäri sanoi, että tästä ei tarvinnut olla huolissaan.

 

 

RV 20

Hieman tarkkailevana, mutta huojentunein mielin elettiin muutama viikko eteenpäin ja aloin tuntemaan harvakseltaan jotain pientä hipsutusta kehoni sisällä. Tuli kuitenkin ihan tavallinen perjantai-aamu. Kelloni soi tavalliseen tapaan ennen kuutta ja menin kylpyhuoneeseen rutiininomaisesti. Kylpyhuoneeseen päästyäni huomasin jälleen sen saman näyn kuin muutama viikko aiemmin, verta pöntössä. Kiljahdin jälleen miehelleni (mukava herätys varmasti) ja aloin heti kuulostelemaan kehoani;”Ei, en ole kipeä. Mikään paikka ei ole kipeä. Paljonko sitä nyt oikein tuli, pitääkö tästä nyt kuitenkaan olla niin huolissaan.” Mieheni puuttui tässä vaiheessa aatoksiini ja sanoi, että lähden tarkistamaan asian lääkäriin ja siitä ei ole kahta puhetta. Mietin kylläkin vielä, että mitä jos mutta kun en mene, että kaikki on varmasti hyvin. Onneksi tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, koska näin jälkeenpäin ajateltuna olisi hirveää, jos olisin päättänyt laiminlyödä menemättä lääkärintarkastukseen ja asiat olisi olleetkin huonosti.

Odotin, että kello lyö 7 jolloin työvuoroni olisi alkanut ja tiesin esimieheni aloittaneen päivänsä. Olin noin 1,5 viikkoa aiemmin kertonut raskaudesta töissä, koska maha alkoi pikkuhiljaa näkymään, joten helpotuksekseni tiesin ettei asiaa tarvitse sen kummemin selitellä. Esimieheni ymmärsi tilanteen heti, kun sanoin miten asia on ja ”käski” myös mennä käymään lääkärissä. Klo 8 soitin neuvolan päivystykseen, jossa sain ajan tarkistukseen klo 10. Pari tuntia yksin kotona aikaa odotellessa oli pitkiä. Toisaalta lohdutin itseäni, että kaikki on hyvin ja en ole kipeä mistään, mutta toisaalta taas pelkäsin suuresti, että mitä jos. Mitä jos vauvallani olisikin nyt jokin hätä.

Neuvolassa minut ottii vastaan hoitaja, joka sanoi, että kuunnellaan ensin sydänäänet ja katsotaan sen jälkeen, tarvitseeko ultrata. Aiemmin vauvan sydänääniä kuunnellessa ei ole tarvinnut kauaa etsiä, kun ne on löytyneet helposti. Nyt kuitenkin muutaman minuutin etsintöjen jälkeen minulla alkoi itselläni jäädä sydämentykytyksiä välistä. Etkö oikeasti löydä niitä?? Missä ne on?? Pitkien minuuttien jälkeen kuitenkin sydänäänet löytyi todella alhaalta, suunnilleen sieltä kohtaa mistä pieni papu löytyi ensi kertaa kun kävimme varhaisultrassa. Vauva oli kääntänyt itsensä kohdussa ihan nurin kurin. Sydänäänien lisäksi monitorista kuului liikkeiden ääniä ”Viuh, viuh”, kun hän jollain raajallaan viuhtoi. Tälläkin kertaa hoitaja siis totesi asioiden olevan hyvin eikä nähnyt tarvetta ultralle tai muille lisätutkimuksille.

 

Syy vuodoille

Vaikka olenkin ollut tietoinen, että verisiä vuotoja voi tulla raskauden aikana jopa läpi koko raskauden, on tämä kohdallani edelleen mysteeri mistä nämä pari kertaa ovat johtuneet. Mikäli vuotoja vielä tulee, aletaan kohdallani kuulemma selvittämään, mistä nämä johtuvat. Neuvolasta minulle kuitenkin kerrottiin, että vuotoja voi tulla esimerkiksi jos on makoillut pitkään ja nousee ylös niin jokin ulkoinen pieni verisuoni voi puhjeta paineesta tai kun kohtu kasvaa vauvan kasvaessa eli paikat ”repeytyy” (kauhea sana tuo repeytyminen). Toki vuoto ei saa tuottaa kipuja, mutta kaikki myös kivuttomatkin vuodot, kannattaa aina jokaisen odottajan käydä tarkistuttamassa. Verimäärä vaihtelee jokaisen raskaana olevan kohdalla, mutta turvallinen määrä verta on reippaasti vähemmän kuin esimerkiksi kuukautisvuodot.

Näillä neuvolasta saaduilla tiedoilla mennään siis eteenpäin tällä erää. Olen kuitenkin tullut enemmän tietoiseksi siitä, missä omat fyysiset rajani tällä hetkellä menevät. Teen päivätyökseni töitä liikuntavammaisten henkilöiden kanssa ja arjen sujuvuuteen kuuluu esimerkiksi henkilöiden siirtoja. Näihin siirtoihin olen ottanut aiempaa enemmän mukaan erilaisia apuvälineitä sekä pyydän herkästi mukaani työparin.  Olen myös vähentänyt kävelyä portaissa useamman kerroksen välillä (työpaikkani on 4. kerroksinen), itseni säästämiseksi. Kroppani on muutenkin lujilla, kun suurin osa työpäivästä menee jalkojen päällä joten voidakseni hyvin ja jaksaakseni olla töissä mahdollisimman pitkään, jostain on pakko löysentää. Raskaana olevan naisen kroppa ei ole sama, kuin ei raskaana olevan! Tietenkään raskaana ollessa ei saa jäädä aivan täysin kotiin makaamaan ja mahdollisuuksien mukaan tuleekin muistaa pitää itsestään huolta, jolloin muun muassa synnyttämisestä palautuminen on helpompaa. Painotan lisäksi, että tämä on toki vain minun kokemukseni ja minun vointini raskaudessa tällä hetkellä, joku toinen voi kokea asiat täysin toisella tapaa.

 

Hormonikilarit

Tänään se sitten tapahtui…tänä aamuna taisin vetää elämäni ensimmäiset ja toivottavasti viimeiset (saahan sitä toivoa) niin sanotut hormonikilarit.

Minulla ei ole tässä raskauden aikana (ainakaan omasta mielestäni) ollut tavallista poikkeavaa ”hormonihirivön” käyttäytymistä tai miksi sitä nyt virallisesti kutsutaan. Oon niin huono löytämään tuolle sanalle/sanonnalle minkäänlaista sopivaa synonyymia. Apua.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Anyhow

Anyhow, oli pimeä ja kylmä pakkasaamu. Heräsin yllättävän hyvin nukkuneena vaikka olenkin alkanut heräämään kesken unien joko keskellä yötä tai vähintään tunti ennen herätyskelloa, kun rakko huutaa hoosiannaa. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes makuuhuoneesta ulos päästyäni näin keittiössä keskellä pitäjää tuolin, jonka avopuolisoni oli varmastikin unohduksissaan jättänyt edellisillalta siihen, kun sain vahingossa meidän palohälyttimen laulamaan kokkailuistani. Ja siis minähän en ala siirtämään tavaroita mitkä toinen on jättänyt pitkin pitäjiä, en todellakaan.

No ei siinä mitään, hillitsin itseni ja ajattelin, että huomautan häntä nätisti tuolin siirtämisestä ennen kuin lähdemme samaa matkaa töihin. Menin tänä aamuna poikkeuksellisesti töihin hänen kyydillään.

Tuli aika, kun aloimme pukemaan päällemme ulkovaatteita. Sanoin tuolin siirtämisestä:”Kulta rakas, voisitko siirtää tuon tuolin siihen mistä otitkin.” Hän siirsi tuolin hieman jalallaan, ehkä 5 senttiä oikealle mikä ei kuitenkaan ollut se paikka, missä aina tuoliamme pidämme. Katsoin häntä kiukkuisesti. Puin takkini ja aloin ottamaan käsilaukkuani tuolin juurelta. Sen verran ketutti koko tuoli, että otin, tönäisin ja viskaisin sen lappeelleen pitkin keittiön lattiaa. Vi*** olkoot sitten siinä sa*****. Otin laukkuni ja lähdin ulos ovesta itkua pidätellen. Mietin jo valmiiksi vaihtoehtoa, että lähdenkö ollenkaan koko miehen kyytiin vai kävelenkö bussipysäkille, kyllä minä v**** ilman tuon auton kyytiä töihin pääsen.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Ihan tavallista vai hormonitoimintaa

Menomatkan töihin vänkärin penkillä istuessani istuin hiljaa, pidätin itkua, mökötin. Olin niin raivona. On se kumma, kun ei osata laittaa tavaroita takaisin oikeille paikoilleen. Niinkuin millään ei olisi mitään väliä, aivan sama miltä koko helkkarin kämppä näyttää. EIhän siellä käydä tällä hetkellä kuin nukkumassa töiden ja juuri ostetun talon remontin päälle, kun sinne sa*****n tönöönkään ei voi vielä mennä asumaan, kun jotku keksi vähän tehdä remonttia.

Osasin kuitenkin kiittää kyydistä ja sanoa heihei, mutta aamupusua ei tänään vaihdettu. Muistin edelleen vain sen tuolin. Työpaikan pukuhuoneeseen päästyäni vastassa oli ihanat työkaverit, joille toivotin huomenet ja aloin nauramaan, että taisin vetää elämäni ensimmäiset ”hormonikilarit”. Tältäkö ne nyt tuntuu ja tunne-elämä on vain kiemuraisempi vuoristorata entisestään. Aivan kuin se ei olisi ollut valmiiksi vähintään kerran kuussa jo ennen tätä raskauttakin.

Kuulostaako tutulta? Onko se vain minä vai minun huurteiset hormonini? Kyllähän tähän elämään kilareita mahtuu, mutta harvemmin sellaisia, että tavarat lentelee pitkin pitäjiä ja olen valmis ostamaan seuraavat lennot Siperiaan – jonne siis lähden itse. Yksin. Kyllä minä pärjään, katsokaa vaikka. Kasvatan yksin tämän lapsen ja perustan susifarmin, jota sitten yhdessä pyöritämme. Lapsi käy kotikoulua, ei me tarvita kenenkään muun apua. ME KYLLÄ PÄRJÄTÄÄN. Saatetaan joskus soittaa tai laittaa postikortti.