Hae
Minulta teille

Hormonikilarit

Tänään se sitten tapahtui…tänä aamuna taisin vetää elämäni ensimmäiset ja toivottavasti viimeiset (saahan sitä toivoa) niin sanotut hormonikilarit.

Minulla ei ole tässä raskauden aikana (ainakaan omasta mielestäni) ollut tavallista poikkeavaa ”hormonihirivön” käyttäytymistä tai miksi sitä nyt virallisesti kutsutaan. Oon niin huono löytämään tuolle sanalle/sanonnalle minkäänlaista sopivaa synonyymia. Apua.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Anyhow

Anyhow, oli pimeä ja kylmä pakkasaamu. Heräsin yllättävän hyvin nukkuneena vaikka olenkin alkanut heräämään kesken unien joko keskellä yötä tai vähintään tunti ennen herätyskelloa, kun rakko huutaa hoosiannaa. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes makuuhuoneesta ulos päästyäni näin keittiössä keskellä pitäjää tuolin, jonka avopuolisoni oli varmastikin unohduksissaan jättänyt edellisillalta siihen, kun sain vahingossa meidän palohälyttimen laulamaan kokkailuistani. Ja siis minähän en ala siirtämään tavaroita mitkä toinen on jättänyt pitkin pitäjiä, en todellakaan.

No ei siinä mitään, hillitsin itseni ja ajattelin, että huomautan häntä nätisti tuolin siirtämisestä ennen kuin lähdemme samaa matkaa töihin. Menin tänä aamuna poikkeuksellisesti töihin hänen kyydillään.

Tuli aika, kun aloimme pukemaan päällemme ulkovaatteita. Sanoin tuolin siirtämisestä:”Kulta rakas, voisitko siirtää tuon tuolin siihen mistä otitkin.” Hän siirsi tuolin hieman jalallaan, ehkä 5 senttiä oikealle mikä ei kuitenkaan ollut se paikka, missä aina tuoliamme pidämme. Katsoin häntä kiukkuisesti. Puin takkini ja aloin ottamaan käsilaukkuani tuolin juurelta. Sen verran ketutti koko tuoli, että otin, tönäisin ja viskaisin sen lappeelleen pitkin keittiön lattiaa. Vi*** olkoot sitten siinä sa*****. Otin laukkuni ja lähdin ulos ovesta itkua pidätellen. Mietin jo valmiiksi vaihtoehtoa, että lähdenkö ollenkaan koko miehen kyytiin vai kävelenkö bussipysäkille, kyllä minä v**** ilman tuon auton kyytiä töihin pääsen.

 

Kuva: Laura Maunu Photography 2020

 

Ihan tavallista vai hormonitoimintaa

Menomatkan töihin vänkärin penkillä istuessani istuin hiljaa, pidätin itkua, mökötin. Olin niin raivona. On se kumma, kun ei osata laittaa tavaroita takaisin oikeille paikoilleen. Niinkuin millään ei olisi mitään väliä, aivan sama miltä koko helkkarin kämppä näyttää. EIhän siellä käydä tällä hetkellä kuin nukkumassa töiden ja juuri ostetun talon remontin päälle, kun sinne sa*****n tönöönkään ei voi vielä mennä asumaan, kun jotku keksi vähän tehdä remonttia.

Osasin kuitenkin kiittää kyydistä ja sanoa heihei, mutta aamupusua ei tänään vaihdettu. Muistin edelleen vain sen tuolin. Työpaikan pukuhuoneeseen päästyäni vastassa oli ihanat työkaverit, joille toivotin huomenet ja aloin nauramaan, että taisin vetää elämäni ensimmäiset ”hormonikilarit”. Tältäkö ne nyt tuntuu ja tunne-elämä on vain kiemuraisempi vuoristorata entisestään. Aivan kuin se ei olisi ollut valmiiksi vähintään kerran kuussa jo ennen tätä raskauttakin.

Kuulostaako tutulta? Onko se vain minä vai minun huurteiset hormonini? Kyllähän tähän elämään kilareita mahtuu, mutta harvemmin sellaisia, että tavarat lentelee pitkin pitäjiä ja olen valmis ostamaan seuraavat lennot Siperiaan – jonne siis lähden itse. Yksin. Kyllä minä pärjään, katsokaa vaikka. Kasvatan yksin tämän lapsen ja perustan susifarmin, jota sitten yhdessä pyöritämme. Lapsi käy kotikoulua, ei me tarvita kenenkään muun apua. ME KYLLÄ PÄRJÄTÄÄN. Saatetaan joskus soittaa tai laittaa postikortti.

Varhaisultra rv 7+3

Päätimme Jeren kanssa, että haluamme käydä varmistamassa raskauden varhaisultrassa ennen kuin kerromme asiasta muille. Takana oli kuitenkin monia yrityksiä, pettymyksiä ja minulle itselleni oli tärkeää saada tietää ettei kyseessä ole varmasti tuulimuna vaan pienen pieni papu sykkivällä sydämellä. Samana iltana, kun olin plussannut, varasin ajan yksityiselle muutaman viikon päähän 21.11.2020, kun raskausviikkoja oli laskujeni mukaan kertynyt noin 7, jotta pienen pavun sykkeen voisi nähdä. Sitten alkoikin niin sanotut ”piinaviikot”.

Minulla oli alkuraskauden ajan voimakasta etovaa oloa, joka kyllä varmisti aika hyvin raskautta, mutta yritimme silti pitää mahdollisimman minimissä kaikki ystävien tai perheenjäsenten tapaamiset entiseen verrattuna (poikkeusaikojenkin minimitapaamisista aivan minimiiin). Kaikista vaikeinta minulla oli olla kertomatta omalle äidilleni asiasta, etenkin, kun meillä on tapana tavata toisiamme melkein viikottain. Vaikka työskentelin loppuvuoden kotona etätöissä, minun oli melkein heti paljastettava asia esimiehelleni, koska jäin asiasta ”kiinni” oltuani halaamassa posliinia enkä ajallani sovitussa verkkopalaverissa. Enkä minä osaa/halua valehdella. Tämä oikeastaan helpotti oloani, koska etova olo oli niin vallitseva, että töiden teosta ei tullut mitään ja olinkin sairaslomalla koko joulukuun.

 

 

Kävin ostamassa vielä muutama päivä ennen varhaisultraa pari raskaustestiä. Kaikesta huonovointisuudesta huolimatta minun täytyi vain saada varmistaa vielä kerran, että enhän vain kuvittele kaikkea. Uskomatonta, että vihdoin meille annetaan tämä mahdollisuus.

 

Pienen papun sydän sykki

Odotimme molemmat melko jännittyneinä iltapäivällä olevaa varhaisultra-aikaa.  Ei siinä oikein tíennyt miten päin olisi ja itsesuojeluvaisto ihan selvästi yritti valmistella myös mahdolliseen pettymykseen. Vastaanotto MeriOulun Neuvolassa oli ihanan lämmin ja meitä hieman alkuhaastateltiin ennenkuin aloitettiin ultraamaan. Ensin löydettiin kohtu, sitten kerrottiin ruskuaispussin näkymisestä jonka vieressä huomasin jo itse pienen sykkivän sydämen. Itkuhan siinä tuli ja saimme ihailla pientä papua sydämensä kanssa siinä näytöltä hetken aikaa. Alkion mitat oli omiin laskuihini nähden kaksi päivää isommat, mutta laskettua aikaa ei lähtä noin pienellä heitolla vaihtamaan. Meillä oli mahdollisuus odottaa tämän alkion kasvavan sikiöksi!